Sofy julkaisee oheisen professori Kimmo Nuotion laatiman Aulis Aarnion muistokirjoituksen.
Aulis Aarnio oli syntynyt vuonna 1937 ja hän menehtyi vuoden 2023 syyskuussa.
Jo Otto Brusiin oli koetellut kansainvälisiä kenttiä oikeusteorian saralla, mutta vasta Aarnio rakensi itselleen määrätietoisesti keskeisen aseman jo suhteellisen nuorella iällä verkottuen ikäpolvensa tärkeimpien tutkijoiden kanssa. Aarnio eteni oikeus- ja yhteiskuntafilosofian maailmanjärjestön IVR:n presidentiksi ja toi järjestön kongressin Helsinkiin kesällä 1983. 400 johtavaa alan harrastajaa, joukossa myös nelisen opiskelijaa, piti kokoustaan aurinkoisen elokuisen viikon Finlandia-talon juhlallisissa puitteissa. Saimme kuulla muun muassa Joel Feinbergiä ja Georg Henrik von Wrightiä.
Aarnion akateeminen tausta oli siviilioikeudessa. Sain 1980-luvun alussa seurata opiskelijana hänen perhe- ja jäämistöoikeuden luentojaan. Aarnio erottui edukseen Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan silloisista opettajista. Opiskelijaan teki suuren vaikutuksen se osaaminen, jolla hän pystyi vapaasti kertoen avaamaan aihealueen sääntelyn taustoja. Hän tuntui ymmärtävän yksittäisten lakinormien sisällön vastaansanomattoman syvällisesti ja monipuolisesti. Luentotauolla hän jäi opiskelijoiden kanssa keskustelemaan lisää siitä, mistä kukakin oli kiinnostunut. Hän oli läsnä ja saapuvilla. Hänellä oli opettajan taito ja kutsumus.
Aarnio oli siihen aikaan todellakin jo lyönyt itsensä läpi myös oikeusteoreetikkona. Filosofista sivistystä hän oli ammentanut muun muassa arvostamansa Georg Henrik von Wrightin ajattelusta. Esimerkiksi varhaisessa teoksessa Laki, teko ja tavoite (1975) on nähtävissä vahvaa von Wrightin vaikutusta. Analyyttisen filosofian piirissä tekojen selittämisen ja ymmärtämisen kysymykset olivat nousseet keskeisiksi, kun jälkiwittgensteinilaisuuden hengessä kiinnitettiin erityistä huomiota kieleen ja kielen mahdollisuuksiin, ja kun tieteenfilosofisesti oltiin sallivampia kuin empirismiin päätyneessä edeltävässä vaiheessa. Von Wright oli Aarniolle tärkeä inspiraation lähde, sillä hänen ajattelustaan saattoi löytää paljon erilaista oikeusteoreettisesti ja oikeusfilosofisesti kiinnostavaa, ja se avasi tien myös Ludwig Wittgensteinin filosofian suuntaan. Tämä linkki kansainvälisesti hyvin tunnettuun von Wrightiin takasi myös sen, että Aarniota kuunneltiin.
Aarnio oli erityisen kiinnostunut oikeudellisesta tulkinnasta sellaisena kuin tuomioistuimen sitä tuli harjoittaa. Alf Rossin realismin ja ennusteteoriat hän torjui uskoen, että oikeusteorialla olisi annettavaa, kun kehitellään vastauksia ratkaisijan kohtaamiin kysymyksiin. Aarnio oli etsijä, joka kokeili yhdistellä vaikutteita eri suunnista. Dworkinlainen teoretisointi vei hänestä uskon oikeustieteen mahdollisuuksiin liian pitkälle. Herkules-tuomaria ei tarvinnut olettaa. Uusretoriikkakin sai huomiota, kun hän pohti perusteluiden vakuuttavuuden kysymystä. Hyväksyttävyys loi yhteyden arvoihin ja etiikkaan. Aarnio piti peruslinjat selkeinä filosofoiden ja teoretisoiden aidon analyytikon tapaan. Liitutauluille syntyi kaavioita. Marxilaisuus ei häntä inspiroinut. Myöhemmin hän torjui esimerkiksi feministiset oikeuskritiikit ja jälkimodernit filosofoinnit. Puheelle eläinten oikeuksista hän ei lämmennyt lainkaan.
Aarnion kiinnostuksen taustalla oli aito huoli siitä, millaisin tavoin oikeuden suuria aiheita lähestyttäisiin. Ainoastaan argumentaatioteorian avulla voitiin hänen mukaansa tuoda lisävalaistusta aiheeseen ja vastata kansalaisten oikeusturvaodotukseen. Aivan olennaista oli, etteivät puhtaat auktoriteettiperusteet voineet olla kestäviä eivätkä ohjata kotimaista lainkäyttöä. Kelseniläinen formalismi puolestaan ohitti oikeuden yhteiskunnalliset tehtävät. Oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa tuli kohdata yhteiskunnan taholta nousevat haasteet. Oikeusteorian tulisi välttää irralliset teoriakiemurat ja asettua nöyrästi palvelemaan lainopin ymmärtämistä. Liian kumouksellisia aineksia Aarnio vierasti ajattelussaan. Ilmeisesti 1970-luku oli tarjonnut niistä riittämiin esimerkkejä.
Vielä 1980-luvulle asti ratkaisujen perustelut olivat oikeuskäytännössä usein hyvin kehnot. Näyttöratkaisuja perusteltiin tavallisesti ”On katsottava” -muotoiluilla, eikä oikeudellisia tulkintoja juurikaan perusteltu sen kummemmin. Vastaavaa näkyi siitä, että hallituksen esitykset usein lähinnä toistelivat esitettyjä lainkohtia toisin sanoin. Tuomioistuinratkaisuissa selostavat pöytäkirjaosat hallitsivat. Korkein oikeus ei vielä tuolloin ollut ennakkopäätöstuomioistuin, eikä hovioikeuksien ratkaisuja pidetty senkään vertaa ennakkopäätöksinä. Finlexin tuloa saatiin odottaa vielä vuosikymmenen, joten oikeuskäytännöstä etsittiin tietoa kirjastojen hyllyiltä, jos etsittiin.
Analyyttisesta filosofiasta samoin kuin hermeneutiikasta vaikutteita saaneen Aarnion oikeusteorian peruspuitteet koskivat näitä tulkinnan ja soveltamisen kysymyksiä. Oikeusteorian käytännöllinen merkitys oli siinä, että se saattoi suunnata oikeudellisia ratkaisijoita kehittämään ratkaisun perusteluita vastatakseen paremmin yhteiskunnalliseen oikeusturvaodotukseen. Mielivallan välttäminen, ratkaisujen ennakoitavuus ja kansalaisten kunnioituksen ansaitseminen olivat siinä olennaista. Aarnio näki hyvin sen, että tuomioistuimet käyttivät merkittävää valtaa, ja tuo valta tuli saattaa kontrollin piiriin. Oikeusteoreettinen ja oikeustieteellinen lainopillinen tutkimus laajemminkin asettuivat tässä kehikossa palvelemaan yhteiskuntaa, koska ilman juridisen koulutuksen ja sen mukanaan tuoman oikeudellisen ajattelun apua oli turha edes haaveilla siitä, että oikeusturvaodotus saattaisi toteutua.
Aarnion uran huippuhetket ajoittuivat siihen, kun myös kansainvälisissä oikeusteoreetikkopiireissä suunnattiin huomattavaa kiinnostusta näihin kysymyksiin. Voi vain mainita esimerkiksi Neil MacCormickin Edinburghista, Robert Alexyn Kielistä ja Aleksander Peczenikin Lundista. He kukin veivät tätä tutkimusta eteenpäin omalla sarallaan. Aarnion kotimaiselle yleisölle suunnattu Laintulkinnan teoria vuodelta 1989 muodosti eräänlaisen kulminaatiopisteen. Siihen hän tiivisti monenlaisista aineksista kaiken siihen mennessä pohtimansa. Oikeudellisten ratkaisujen laadun kehittyminen oli jo saatu liikkeelle, oikeusteorian opetus palveli myös teoreettisen lainopin tutkimuksen vahventumista, ja kotimainen oikeustieteemme oli perusteiltaan vahventunut.
Samaan aikaan kuitenkin oikeudellinen muutos harppoi eteenpäin. Julkisoikeuden teoreetikot nousivat kuvaan mukaan. Suomi liittyi ensin Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja sen jälkeen ensin Euroopan talousalueeseen ja vuonna 1995 Euroopan unioniin. Kävimme myös lamassa. Kotimaisen lainsäädännön uudistustarpeet olivat huomattavia. Vaikka Aarnion esittämät mallit laintulkinnasta edelleen olivat hyviä lähtökohtia, syntyi tarvetta laaja-alaisempaan oikeusteoriaan, joka kykenisi ottamaan haltuun oikeudellisten muutosten laajempia merkityksiä. Kriittisessä oikeustutkimuksessa riitautettiin oikeusteorian tehtävä oikeuttaa tuomioistuimissa tapahtuva vallankäyttö. Martti Koskenniemi teoretisoi kansainvälisen oikeuden perustavia ristiriitoja. Kaarlo Tuorin Weber- ja Habermas-piirissä perehdyttiin kriittiseen yhteiskuntateoriaan.
Aarnio oli itse siirtynyt Tampereelle, mikä jätti oikeustieteellisissä tiedekunnissa enemmän tilaa muille teoreetikoille ja suuntauksille. Hänen suurin kiinnostuksensa oikeusteoriaa kohtaan ainakin aavistuksen hiipui, kun uusi kiinnostus, historiallisten romaanien kirjoittaminen, vaati huomiota. 2000-luvun alussa Aarnio aloitti kansainvälisen Tampere Klubin toiminnan. Klubin kutsutilaisuuksiin osallistui merkittäviä tutkijoita eri aloilta. Klubi kuvasti hyvin myös hänen toimintatapaansa. Hän halusi määritellä agendat ja olla tapahtumien keskipisteessä.
Vaikuttaa siltä, että Aarnio jonkin verran kipuilikin suhtautumisessaan oikeustieteen kehitykseen ja sen uusiin tehtäviin. Hän taisi lähettää muutamia myllykirjeitäkin, kun koki perintönsä olevan vaarassa. Vanhan mestarin ei ollut aivan helppoa löytää paikkaansa uudessa ympäristössä. Suuren tammen alta ei kasvanut toista samanmoista.
Vuodelta 2006 oleva Tulkinnan taito – ajatuksia oikeudesta, oikeustieteestä ja yhteiskunnasta on tärkeä teos siinä, että Aarnio reflektoi tieteellistä uraansa ja kertoo saamistaan vaikutteista aikaisempaa avoimemmin. Samalla hän osoittaa myös seuranneensa aikaansa ja kommentoi esimerkiksi perusoikeusmyönteiseen laintulkintaan liittynyttä keskustelua. Teos on hengeltään sovitteleva, ikään kuin Aarnio olisi eräänlaisen sisäisen kamppailun myötä valmis nyt näkemään ainakin jonkin arvon sellaisissakin kehittelyissä, joita vastaan hän oli aikaisemmin pikemmin kriittisesti polemisoinut.
Aarniolais-peczenikläinen oikeuslähdeoppi, jossa oikeuslähteitä jaettiin velvoittavuutensa mukaan, vaati ilman muuta päivitystä. Tähänkin hän oli valmis.
Vuonna 2010 julkaistussa teoksessaan Luentoja lainopillisen tutkimuksen teoriasta Aarnio pohti oikeuden muutosta ja näköaloja tulevaisuuteen. Hän korosti edelleen lakimiesten ( – tulisi varmaan puhua nykyään juristeista) ammatillisen vastuun olevan ytimeltään perusteluvastuuta. Se tehtävä on muuttumaton. Mutta oikeuslähdeoppi sen sijaan on joutunut muutoksen tilaan. Oikeuslähdeoppien tulevaisuuteen kuuluu polysentria, niiden hajaantuminen oikeusalakohtaisesti tai jopa ongelmakohtaisesti.
Olaus Petriä ahkerasti lainaillut Aarnio uskaltaa teoksen lopussa ryhtyä hiukan jo saarnamieheksikin. Tärkeintä olisi, että jokainen juristisukupolvi sisäistää ammatin vaatimat eettiset ja moraaliset vaatimukset samoin kuin ymmärtää sen, että oikeus on yhteiskunnallinen ilmiö.
Vaikka Aulis Aarnio ponnisti analyyttisen filosofian perinteestä, hänenkin tuotantonsa voi sijoittaa osaksi yhteiskunnallista ja tarvittaessa myös kriittistä näkemystä oikeudesta ja oikeustieteestä, joka on ollut kotimaisille oikeusteoreetikoille sangen tunnusomainen Hannu Tolosesta Juha Karhuun ja Kaarlo Tuoriin. Nämä yhteiskunnalliset uudistavat ja kriittiset piirteet ovat varmaankin olleet erityisen havaittavia siihen aikaan, kun Aarnion kiinnostus argumentaatioteoriaan ja lainopin teoriaan 1970-luvulla yleisemmin virisi.
Haluaisin nähdä Aarnion edustaman ajattelun vaikutusta siinä, että tuomioistuinten ratkaisukäytännöt myös aidosti kehittyivät. Nykypäivänä on selvyys, että auktoriteettiperustelut eivät riitä. Samalla kun argumentaatioteorian merkitys on tullut osoitetuksi ja ymmärretyksi, oikeastaan Aarnion esille nostamat kysymykset ovat myös uudestaan ajankohtaisia. Tekoäly haastaa autenttisuuden, hybridivaikuttaminen totuuden, eliitinvastainen populismi nousee tiedettä ja asiantuntijatietoa vastaan sen eri muodoissa. Etäännymme diskurssietiikan aikanaan antamista ideaaleista. Yhteiskunnan ja ihmiskunnan tulevaisuus on kiinni siitä, pystymmekö toimimaan yhdessä ja järkevästi edes suurimpien haasteidemme edessä.
Aarnio oli mukana Oikeus-lehden ja Oikeustiede – Jurisprudentia -vuosikirjan perustamisessa vaikuttaen, että oikeustieteen julkaisukanavat uudistuivat.
Suomen oikeusfilosofinen yhdistys Sofy ry, joka toimi IVR:n kansallisena osastona, oli luonnollisesti hänen lempilapsensa.
Käytännöllisen luonteensa vuoksi Aarnion opit ovat erityisen hyödyllisiä oikeustieteen opiskelijoille ja nuorille tutkijoille, koska ne avaavat reittejä oikeuden ja oikeustieteen ikuisiin peruskysymyksiin. Kun perusasiat ovat hallussa, on mahdollista edetä erilaisiin muihin mahdollisiin suuntiin ja kysymyksenasetteluihin. Tai sitten jatkaa siitä, mihin Aarnio pääsi.
Kimmo Nuotio
